Kainuun historia: kivikaudelta jatkosotaan

Pohjois-Suomessa sijaitseva Kainuun maakunta houkuttelee matkailijoita puoleensa kauniin luontonsa ja itäsuomalaisen kulttuurinsa ansiosta. Samalla Kainuu on historiallisesti mielenkiintoinen kohde, sillä ensimmäisten esihistoriallisten löydösten juuret yltävät jopa 8000-7800 eaa., jolloin maailmassa vallitsi kivikausi.

Kainuun alkuaskeleet

Arkeologisten löytöjen perusteella voimme tänä päivänä sanoa, että esi-isiämme asui Kainuun alueella jo kivikauden aikaan. Löytöjen perusteella vaikuttaisi siltä, että Kainuun alueelle alkoi saapua pitempiaikaisia asukkaita noin 800-luvulta lähtien, ja 1100-luvulta lähtien alueella liikkui norjalaisia sekä vienan- ja laatokankarjalaisia. Vuoden 1323 Pähkinäsaaren rauhassa Kainuun alue siirtyi Novgorodin tasavallan valtaan.

1500-luvulle tultaessa Kainuun ensimmäisinä asukkaina pidetyt lappalaiset siirtyivät kauemmas pohjoiseen todennäköisesti Pohjanmaan rannikolta saapuvien talonpoikien voimistuneen eräkalastuksen seurauksena. Tämä maanviljelijäväestö vastasi myös Kainuun hiljalleen alkaneesta asutuksen kasvusta, jota vauhditti Ruotsin suunnitelmat liittää Suomen itärajan puoleiset erämaat Ruotsin vallan alaiseksi.

Myöhemmin tehdyt hävitysretket sekä Venäjän että Ruotsin puolesta autioittivat kuitenkin alueen uudelleen, jonka jälkeen asutus aloitettiin alusta. Tuolloin maakuntaan alkoi kuitenkin saapua savolaisten lisäksi väkeä myös Pohjois-Karjalasta. Vuoden 1595 Täyssinän rauhassa Kainuusta tuli osa Ruotsi-Suomea.

1600-luvun kehitystä, rauhaa ja nälkävuosia

Kun Kainuun asutus alkoi vakiintua, asukkaat alkoivat järjestäytyä sekä hallinnollisesti että seurakunnallisesti. 1550-luvulle tultaessa Kainuusta löytyivät jo omat hallinto- ja kirkkopitäjät.
Vuosina 1604–1619 alueelle rakennettiin osana Ruotsin kuningas Kaarle IX:n laajentumispolitiikkaa myös Kajaanin linnana tunnettu linnoitus.

1600-luvun puoliväliin tultaessa tuolloisesta Kainuusta tuli osa laajaa Kajaanin vapaaherrakuntaa, jota johti Pietari Brahe. Vuonna 1651 Pietari Brahe perusti Kajaanin kaupungin, josta tuli samalla vapaaherrakunnan hallinnollinen keskus. 1600-luvun puolivälissä myös pitäjän sisäinen jakaantuminen pienemmiksi kunniksi ja seurakunniksi alkoi.

Rajarauha-sopimukset tekivät 1600-luvun elämästä Kainuussa rauhaisaa, ja tämän kauden tiedetään olleen Kainuun alueella todellista edistyksen aikaa. Kasvanutta kehitystä ja väkilukua saapuivat kuitenkin ravistelemaan 1690-luvun Suuret katovuodet, jolloin jopa 43 prosenttia alueen väestöstä arvioidaan kuolleen nälkään ja sairauksiin.

Ruotsin valtakauden loppu

Isovihan aikaan venäläisarmeija eteni nopeasti läpi Suomen ja tunkeutui vuonna 1712 Kajaaniin saakka. Ruotsin kruunu ei pystynyt enää puolustamaan Suomea ja esimerkiksi Kajaanissa vain kourallinen kainuulaisia joutui puolustautumaan monituhatpäistä venäläisarmeijaa vastaan aina antautumiseensa saakka tammikuussa 1716. Ennen sodan päättymistä ja Uudenkaupungin rauhaa venäläisarmeija olikin ehtinyt ryöstänyt ja tuhota lähes koko Kainuun.

Kainuun alueen onnistui kuitenkin toipua sodan tuhoista ja alueen väkiluku alkoi taas kasvaa. Pääelinkeinoina toimivat tuolloin kaskiviljely, jonka rinnalle kasvoi 1700-luvun aikana myös tervanpoltto. Vuonna 1775 Kainuusta tuli koko Oulun läänin keskus ja maaherrakaupunki. Hallinnollisesti näkökulmasta katsottuna Kainuu oli jakaantunut Kajaanin kaupungin lisäksi Sotkamon ja Paltamon pitäjiin, josta viimeksi mainitun pitäjän pohjoisosa erotettiin kirkollisten erimielisyyksien takia vuonna 1786 Hyrynsalmen kirkkoherrakunnaksi.

Kainuu 1800-luvulta talvi- ja jatkosotaan

Kun Suomesta tuli vuonna 1809 osa Venäjän keisarikuntaa, Kajaanin alueella sijaitseva itäraja rauhoittui lähes vuosisadan ajaksi. Myös tuolloinen keisari Aleksanteri I vieraili Kainuussa, jonka seurauksena alueelle rakennettiin uusi tieyhteys Iisalmeen saakka.

1800-luvulle tultaessa Kainuun väkiluku kasvoi voimakkaasti siitä huolimatta, että 1830-1860-lukujen katovuodet aluetta hieman ravistelivat. Vuonna 1865 tehty kihlakunnan kuntajako perusti Paltamon, Sotkamon ja Hyrynsalmen kuntien rinnalle Kuhmon, Säräisniemen (nyk. Vaala), Suomussalmen, Puolangan, Ristijärven ja Vuolijoen kunnat.

Vielä 1800-luvun lopulla tervanpoltto työllisti monia kainuulaisia, mutta 1910-luvulle tultaessa tervanpoltto alkoi kuitenkin taantua puutavaran kasvavan kysynnän takia. 1800-luvun lopussa Suomessa alkanut teollistumiskausi näkyi vahvasti myös Kainuussa.

Ensimmäisen maailmansodan aikana elettiin muutoksen aikoja myös Kainuussa. Vaikka Kainuu jäi Suomen sisällissodan aikaan kauas valkoisten ja punaisten rintamalinjasta, alueelta lähetettiin rykmentti taistelemaan valkoisten rinnalle. Tähän rykmenttiin liittyi myös tuolloin Kajaanin yhteiskoulussa opiskellut Urho Kekkonen, josta tuli myöhemmin myös Suomen presidentti.

Talvisodan aikana Kainuun alueella käytiin lukuisia merkittäviä taisteluja, näistä tunnetuimmat lienevät vuonna 1940 käydyt Raatteentien ja Kuhmon taistelut, joissa raskaasti varustettu ylivoimainen puna-armeija onnistuttiin motittamaan. Jatkosodan aikaan suomalaiset hyökkäsivät Neuvostoliittoa kohti sekä Kuhmosta käsin että yhdessä saksalaisten kanssa Suomussalmelta käsin.

Lämna ett svar